Posted on

Kirjoitukseni AL:ssa: Sivistyksen saavutettavuus uhattuna

Keskustalaisen Ajatuspaja e2:n johtaja Karina Jutila kertoo artikkelissaan (AL 6.3.215), miten kulttuurikeskustelussa ollaan hänen mielestään ajauduttu väärille urille: hallituksen leikkauksista huolimatta muun muassa yksityiset säätiöt ja jo valmiiksi sivistyneet kansalaiset itse kannattelevat kulttuuria.

Jutila kuvaa tästä eräänlaiseksi ”todisteeksi” muun muassa Helsingin, Oulun ja Tampereen vireää kulttuurielämää ja rakennusinvestointeja, mutta jättää kertomatta, että kylmin kyyti on vasta tulossa. Jo pelkästään Tampereen näkökulmasta leikkausten vähätteleminen on siten erikoista. Kaupunkimme kaikki opinahjot sekä kulttuurilaitokset joutuvat sopeuttamaan toimintaansa erityisen voimakkaasti tulevina vuosina. Näiden sopeutusten vaikutuksia yksilöille, palveluiden järjestäjille ja paikalliselle elinvoimalle ei ole vielä nähty. Nykytila ei ole siten oikea mittari arvioida hallituksen toimien vaikutusta.
Jutila toteaa, että mahdollisuudet opiskella ja harrastaa kulttuuria pysyvät jatkossakin. Ongelman ydin on kuitenkin se, miten nämä mahdollisuudet jakautuvat eri väestöryhmien kesken. Suurin huoli kohdistuu lapsiin ja nuoriin. Tiedossa on, että koulutusaste periytyy, mutta koulutusjärjestelmämme yksi tärkeä onnistuminen on ollut se, että koulutuksen periytyvyyttä on onnistuttu viime vuosikymmeninä kaventamaan. Kodin perinnön sijaan yksilön motivaatio ja kyky ovat ratkaisseet yhä enemmän koulutus- ja työmarkkinoilla pärjäämisessä. Tulevien vuosien uudistuksilla vaarannetaan nämä koulutuspoliittiset saavutukset.

Muun muassa ammatillisen koulutuksen uudistusten myötä vaatimus itsenäisestä opiskelusta ja paine karsia tukipalveluita kasvaa. Vaarana on opintojen keskeyttäminen ja syrjäytyminen jo opiskeluaikana erityisesti niiden opiskelijoiden kohdalla, jotka opintojen tiivistä tukemisesta hyötyvät eniten. Uhkana on, että koulutusputken päästä syntyy työttömyysjonoon elämänhallintataidoiltaan ja ammattitaidoltaan työelämään kykenemättömiä nuoria.

Kun hallituksen poliittisilla arvovalinnoilla rahoitusta suunnataan erilaisiin elinkeinotukiin ja vaikkapa autoverotuksen alentamiseen koulutuksen ja kulttuurin sijaan, kavennetaan erityisesti tulevien suomalaisten osaamista ja sivistystä. Jutila toteaa, että ”sivistys ei ole uhattuna tai häviämässä”, mutta muuttuuko se harvempien herkuksi vauhdittaen yhteiskunnallista polarisaatiota ja vastakkainasettelua?

Anna-Kaisa Heinämäki
Tampereen apulaispormestari (vihr.)
Sivistys- ja elämänlaatupalvelut
Osaamis- ja elinkeinopalvelut

Posted on

Kokoomusnuorten irvokkaat arvot

Kokoomusnuorten kannanotot pöyristyttävät. Ja syystä. Vaatimalla muun muassa kiihottaminen kansanryhmää vastaan –rikoksen dekriminalisointia, ovat kokoomusnuoret valmiita romuttamaan suomalaisen yhteiskunnan perustavanlaatuisen kulmakiven, yhdenvertaisuuden.  Tällaisen ulostulon jälkeen kokoomusnuorten sivulta (http://www.kokoomusnuoret.fi/politiikka/) löytyvät linjaukset heidän arvoistaan vaikuttavat varsin irvokkailta. Sivustolla linjataan muun muassa seuraavasti:

Järjestönä kokoomusnuoret on sitoutunut puolustamaan länsimaista sivistystä ja oikeusjärjestystä.

Kokoomusnuorten kantavat arvot ovat vapaus, vastuu ja välittäminen, sivistys, kannustavuus, mahdollisuuksien tasa-arvo ja isänmaallisuus.

Minun on hankala hahmottaa, mikä merkitys jää mahdollisuuksien tasa-arvolle, vastuulle ja välittämiselle suomalaisessa yhteiskunnassa ja länsimaisessa sivistyksessä, jos niitä ollaan valmiita polkemaan perustavanlaatuisella tavalla. Eikö länsimainen sivistys ja oikeusjärjestys rakennu juuri sille, että me olemme poliittisessa päätöksenteossa perinteisesti tavoitelleet yhteiskunnallisen polarisaation minimointia?

Haluaisin uskoa, että kyseessä on joukko nuoria, joilla elämänkokemusta ei ole vain vielä riittävästi, sydämen sivistys puuttuu. Toisaalta, kyseessä on joukko poikkeuksellisen valveutuneita ja koulutettuja nuoria. Juuri tämä tekee asetelman pelottavaksi. Ne, joilla on resursseja ja valtaa, ovat valmiita käyttämään tätä pääomaansa länsimaista demokratiaa ja oikeusjärjestystä nakertaen.

Ymmärrys elämään lähtee arjesta, kun viitsii katsella ympärilleen. Itse aloitan työaamut silmäillen viimeisen vuorokauden aikana tapahtuneet poliisin työtehtävät Pirkanmaalla. Tavallisille suomalaisille ihmisille tapahtuneiden tragedioiden määrä on aina mykistävää. Väkivaltaa, yksinäisyyttä ja äärimmäistä syrjäytymistä. Resepti on aina sama. Nämä tragediat eivät vain kantaudu niihin laten tuoksuisiin aamupalapöytiin, jos elämän palikat ovat aina olleet järjestyksessä. Vaarallisinta on, jos ihmiset pääsevät elämään sellaisessa kuplassa, että kosketuspintaa ei inhimillisen elämän moninaisuuteen koskaan synny – edes sitten aikuisten oikeasti aikuisena.

Olen iloinen kokoomuksen virallisesta napakasta linjasta irtaantua selkeästi viestien kokoomusnuorten kannanotoista. Maahanmuuttoon, sosiaaliturvaan, työttömyyteen tai muihin arkoihin kysymyksiin liittyviä asioita ei voi eikä tarvitse hymistellä. Mutta sivistymättömälle poliittiselle debatille ei tarvitse antaa edes tilaa.

Posted on

Ajatuksia subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta

Päivähoidosta subjektiivisena etuutena keskustellaan toistuvasti. Ehkä mikään muu palvelujärjestelmä ei ole niin tunteilla ladattu ja vahvoin näkökulmin segmentoitu. Kun asiaa tarkastellaan ongelmakeskeisesti, on liian isoja ryhmäkokoja, epäpäteviä hoitajia sekä käytöshäiriöisiä ja laiminlyötyjä lapsia. Toisaalta, kun tätä palvelujärjestelmää esitetään joltakin osin muutettavaksi, syntyy uusi kapina. Päivähoito näyttäytyy tällöin hyvinvointivaltion timanttina, joka on mahdollistanut naisten kokoaikaisen työssäkäynnin ja lasten tasapuoliset kasvumahdollisuudet. Keskustelijasta riippuen, painottuu vanhemman, lapsen tai päivähoitoon käytettävissä olevien resurssien eli niin sanotusti kirstun vartijan näkökulma.

Periaatteellinen keskustelu siitä, voiko esimerkiksi kahden työttömän vanhemman perheessä lapsi käydä päivähoidossa, on klassinen esimerkki resurssipulasta kärsivän päivähoitojärjestelmän ”hukkakäytöstä”. Siihen on monen helppo yhtyä. Ongelmana näissä esimerkeissä on vain se, että nykyään pikkulapsiperheiden elämäntilanteet eivät useinkaan jakaudu kategorisesti ”päätoimiseen opiskeluun”, ”päätoimiseen työssäkäyntiin tai työttömyyteen” tai päätoimiseen ”kotivanhemmuuteen”. Pätkätyöt, koulutukset, kurssitukset, keikkatyöt ja vuokratyöt muodostavat vanhemmuuden kanssa joukon pätkäarkea, jossa elämäntilanteet muuttuvat nopeammin kuin perheet niihin tosiasiassa kykenevät sopeutumaan. Tällöin on houkuttelevaa tai jopa välttämätöntä pitää kiinni siitä lähipäiväkodin hoitopaikasta, vaikka tosiasiallinen tarve hoidolle ei olisikaan jokapäiväinen tai kokopäiväinen.

Kritiikkiä saavat osakseen myös kotona vauvaa hoitavat vanhemmat, jotka vievät vanhemman lapsen päiväkotiin vanhempainvapaastaan huolimatta. Vanhemmuutta ei voi eikä saa ulkoistaa. Vanhemmuus on vastuuta, jossa joutuu jatkuvasti epämukavuusalueelle. Toisaalta, pikkulapsivaihe saattaa olla omalle kantokyvylle liian raskas vaihe, jos perheen luonnollinen tukiverkosto ei ole lähellä. Ratkaisu viedä lapsi päivähoitoon lisää todennäköisesti silloin perheen kokonaisvaltaista hyvinvointia enemmän kuin lapsen päivähoidossa oleminen lapsen pahoinvointia.

Satsaus perheiden hyvinvointiin on tällöin laajemminkin yhteiskunnallinen investointi.  Vanhemmuus on ylipäätään niin ladattu kasvatusihanteilla ja vaatimuksilla, että keskivertoperheessä ei päivähoitopäätöksiä tehdä kevein perustein.  Vastaavasti, ne perheet, joissa lapsi viedään ilman tosiasiallista tarvetta hoitoon aamusta iltapäivään viitenä päivänä viikossa, ovat marginaalinen osuus. Näissä perheissä lapsen on ehkä parasta saada tätä ulkopuolista hoitoa mahdollisimman paljon. Koti ei ole kaikille lapsille paras paikka. Päivähoitojärjestelmä voi olla siis myös lastensuojelua – kustannustehokkaasti.

Subjektiivista päivähoitojärjestelmää on arvioitava kriittisesti, mutta sen ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa kajoamista tähän subjektiiviseen oikeuteen. Päivähoitojärjestelmän kehittämistä on arvioitava siitä näkökulmasta, miten järjestelmä vastaa parhaiten nykyajan perheiden elämäntilanteisiin, jotta ”turha käyttö” minimioidaan. Tuntiperusteinen laskutusjärjestelmä voi olla tässä mahdollisuus myönteiseen kehitykseen. Hoitopaikkatakuujärjestelmä on ainakin käyttäjän näkökulmasta erinomainen viime vuosien edistysaskel.

Kuntien investoinnit avoimiin varhaiskasvatuspalveluihin ovat niin ikään viisasta palveluiden kehittämistä. Kun ne toimivat ja vastaavat perheiden tarpeisiin, muodostuvat ne oikeasti vaihtoehdoksi päiväkotien päivähoitopaikoille. Perheitä tulisi aiempaa aktiivisemmin tukea myös yksityisen kotihoitajien palkkaamiseen. Meillä on opiskelijoissa ja työttömissä valtava työvoimaresurssi, joidenka työnteon tarpeet eivät kohtaa perheiden hoitotarpeiden kanssa. Kunnat subventoivat tätä yksityistä hoitoa huomattavilla summilla, mutta järjestelmä on silti melko vähän käytetty. Tukijärjestelmää ja kotitalouden asemaa työantajana voisi modernisoida tältä osin monella tapaa.

Posted on

Kirjoitukseni lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan asiakasmaksuista

Lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan asiakasmaksujen muutos ehkäisee eriarvoistumista

Tampereen kaupunginhallitus teki 5.8 pidetyssä kokouksessa päätöksen muuttaa lasten aamu- ja iltapäivätoiminnan asiakasmaksut tulosidonnaisiksi. Asiasta oli aiemmin päättänyt jo lasten- ja nuorten palveluiden lautakunta. Näin ollen nämä asiakasmaksut noudattelevat 1.8.2013 alkaen päivähoitomaksujen maksuperiaatetta, jossa maksut perustuvat perheiden tuloihin ja lapsilukuun. Taustalla on vihreiden (Mervi Janhunen ym.) tekemä aloite asiakasmaksujen sitomisesta perheiden tuloihin.

Päätös on ilahduttava osoitus siitä, että kunnallista palvelujärjestelmää ja sen yksittäisiä asiakasmaksuja on mahdollista tarkastella kriittisesti ja muuttaa sosiaalisesti oikeudenmukaisemmaksi. Tämä on esimerkki myös siitä, kuinka eriarvoistumisen ennalta ehkäisy ei ole vain etäisiä strategisia päämääriä paperilla, vaan kuntalaisten arkea koskevia käytännön tekoja ja päätöksiä.

Taloudellinen tilanteemme vaatii vähintään kustannusneutraaleja muutoksia sekä myös huomattavia menojen supistamisia. Maksuperusteita muuttava päätös on näissä olosuhteissa paras mahdollinen. Se mahdollistaa taloudellisesti kaikkein heikoimmassa asemassa olevien perheiden lasten osallistumisen laadukkaaseen aamu- ja iltapäivätoimintaamme. Usein juuri nämä perheet ovat niitä, joilla myös elämän tukiverkostot ja lasten harrastusmahdollisuudet ovat heikoimmat. Siksi juuri vähävaraisten lasten turvallisesta elinympäristöstä – koulupäivän ja kotielämän rajamaastossa – on pidettävä erityistä huolta. Mahdollisuus edulliseen, jopa ilmaiseen aamu- ja iltapäivätoimintaan, vastaa juuri tähän tarpeeseen.

Pienen koululaisen mahdollisuus olla aikuisten seurassa ohjatusti ja turvallisesti aamun ja iltapäivän pitkinä tunteina ei ole nyt samalla tavoin kiinni taloudellisesta maksukyvystä. Samalla iloitsen siitä, että juuri Vihreästä valtuustoryhmästämme liikkeelle lähtenyt valtuustoaloite osui lasten hyvinvoinnin kannalta varsin tärkeään kysymykseen ja tuotti toivotun lopputuloksen.

Anna-Kaisa Heinämäki

kaupunginvaltuutettu

Vihreän valtuustoryhmän varapuheenjohtaja

Posted on

Puheeni kaupunginvaltuustossa kaupungin arviointikertomuksesta

Kiitän vuoden 2012 arviointikertomuksesta. Se on selkeä, johdonmukainen.

Pidän arviointikertomuksen yhtenä keskeisimpänä huomiona tilaaja-tuottaja –mallin toimivuuden tarkastelun tarpeellisuutta. Merkittävä osa kaupungin säästötoimenpiteistä on kohdistunut omaan tuotantoon. Tarkastuslautakunta huomauttaakin, että säästötoimenpiteitä suunniteltaessa tulee ottaa huomioon myös palveluiden ostopalveluiden vaikutus kaupungin talouteen. Huomio on olennainen. Tilaajan palveluiden ostot ulkoa on kasvaneet viime valtuustokauden aikana 20%. Kannatan lämpimästi monipuolista palvelutuotantoa, mutta perään monen muun valtuutetun tavoin kustannusten läpinäkyvyyttä palvelun tuotantotavasta riippumatta.

Tampereen kaupungin henkilöstön määrä oli vuonna 2012 yhteensä 14 576 henkilöä, joista valtaosa (noin 75%) on naisia. Vaihtuvuus on suurta, erityisesti hoitohenkilökunnan keskuudessa. Myös rekrytointiongelmia on erityisesti sosiaali- ja terveyshuollon tehtävissä.  Tampereen kaupungin naispuolisten työntekijöiden keskimääräinen palkka on 2 734 ja miesten 3213 euroa. Palkkaero naisten ja miesten välillä on huomattava ja selittyy pääosin työtehtävien sukupuolittuneella luonteella. Valtaosa pienipalkkaisista hoitotyötekijöistä on naisia.

Työyhteisöt hyötyvät tutkitusti molempien sukupuolten kattavasta edustavuudesta työpaikoilla. Tasa-arvoisissa työyhteisöissä työviihtyvyys ja tuottavuus on keskimääräistä parempaa. Tasa-arvo on myös imagotekijä. Lisäksi juuri palkkaus on työpaikan haussa yksi vetovoimatekijä.
Palkkakehityksen tarkastelu sukupuolten välillä ja ylipäätään tasa-arvon edistäminen ei tarkastuslautakunnan arvioinnissa nouse kuitenkaan erityiseksi huomion kohteeksi. Sukupuolten välinen tasa-arvo ja tasa-arvosta kumpuavat hyödyt tulisivat kuitenkin olla Tampereen kaupungin henkilöstöpolitiikan keskiössä.

Arviointikertomuksessa on myös todettu, että suurin osa yli 14 000 henkeä käsittävästä organisaatiosta käy esimiehensä kanssa tulos- ja kehityskeskustelut. Valtaosan mielestä näistä kehityskeskusteluista ei ole kuitenkaan mitään hyötyä. Tulos- ja kehityskeskusteluihin valmistautuminen ja niiden läpikäyminen vie näin isossa organisaatiossa henkilötyövuosissa. Meillä ei ole varaa pitää yllä käytäntöjä, jotka on vuodesta toiseen todettu hyödyttömiksi. Tulos- ja kehityskeskusteluille on haettava muunlainen formaatti tai kehityskeskusteluiden ohjaavaa vaikutusta osana henkilöstöjohtamista on huomattavasti vahvistettava.