Ajatuksia subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta

Päivähoidosta subjektiivisena etuutena keskustellaan toistuvasti. Ehkä mikään muu palvelujärjestelmä ei ole niin tunteilla ladattu ja vahvoin näkökulmin segmentoitu. Kun asiaa tarkastellaan ongelmakeskeisesti, on liian isoja ryhmäkokoja, epäpäteviä hoitajia sekä käytöshäiriöisiä ja laiminlyötyjä lapsia. Toisaalta, kun tätä palvelujärjestelmää esitetään joltakin osin muutettavaksi, syntyy uusi kapina. Päivähoito näyttäytyy tällöin hyvinvointivaltion timanttina, joka on mahdollistanut naisten kokoaikaisen työssäkäynnin ja lasten tasapuoliset kasvumahdollisuudet. Keskustelijasta riippuen, painottuu vanhemman, lapsen tai päivähoitoon käytettävissä olevien resurssien eli niin sanotusti kirstun vartijan näkökulma.

Periaatteellinen keskustelu siitä, voiko esimerkiksi kahden työttömän vanhemman perheessä lapsi käydä päivähoidossa, on klassinen esimerkki resurssipulasta kärsivän päivähoitojärjestelmän ”hukkakäytöstä”. Siihen on monen helppo yhtyä. Ongelmana näissä esimerkeissä on vain se, että nykyään pikkulapsiperheiden elämäntilanteet eivät useinkaan jakaudu kategorisesti ”päätoimiseen opiskeluun”, ”päätoimiseen työssäkäyntiin tai työttömyyteen” tai päätoimiseen ”kotivanhemmuuteen”. Pätkätyöt, koulutukset, kurssitukset, keikkatyöt ja vuokratyöt muodostavat vanhemmuuden kanssa joukon pätkäarkea, jossa elämäntilanteet muuttuvat nopeammin kuin perheet niihin tosiasiassa kykenevät sopeutumaan. Tällöin on houkuttelevaa tai jopa välttämätöntä pitää kiinni siitä lähipäiväkodin hoitopaikasta, vaikka tosiasiallinen tarve hoidolle ei olisikaan jokapäiväinen tai kokopäiväinen.

Kritiikkiä saavat osakseen myös kotona vauvaa hoitavat vanhemmat, jotka vievät vanhemman lapsen päiväkotiin vanhempainvapaastaan huolimatta. Vanhemmuutta ei voi eikä saa ulkoistaa. Vanhemmuus on vastuuta, jossa joutuu jatkuvasti epämukavuusalueelle. Toisaalta, pikkulapsivaihe saattaa olla omalle kantokyvylle liian raskas vaihe, jos perheen luonnollinen tukiverkosto ei ole lähellä. Ratkaisu viedä lapsi päivähoitoon lisää todennäköisesti silloin perheen kokonaisvaltaista hyvinvointia enemmän kuin lapsen päivähoidossa oleminen lapsen pahoinvointia.

Satsaus perheiden hyvinvointiin on tällöin laajemminkin yhteiskunnallinen investointi.  Vanhemmuus on ylipäätään niin ladattu kasvatusihanteilla ja vaatimuksilla, että keskivertoperheessä ei päivähoitopäätöksiä tehdä kevein perustein.  Vastaavasti, ne perheet, joissa lapsi viedään ilman tosiasiallista tarvetta hoitoon aamusta iltapäivään viitenä päivänä viikossa, ovat marginaalinen osuus. Näissä perheissä lapsen on ehkä parasta saada tätä ulkopuolista hoitoa mahdollisimman paljon. Koti ei ole kaikille lapsille paras paikka. Päivähoitojärjestelmä voi olla siis myös lastensuojelua – kustannustehokkaasti.

Subjektiivista päivähoitojärjestelmää on arvioitava kriittisesti, mutta sen ei tarvitse automaattisesti tarkoittaa kajoamista tähän subjektiiviseen oikeuteen. Päivähoitojärjestelmän kehittämistä on arvioitava siitä näkökulmasta, miten järjestelmä vastaa parhaiten nykyajan perheiden elämäntilanteisiin, jotta ”turha käyttö” minimioidaan. Tuntiperusteinen laskutusjärjestelmä voi olla tässä mahdollisuus myönteiseen kehitykseen. Hoitopaikkatakuujärjestelmä on ainakin käyttäjän näkökulmasta erinomainen viime vuosien edistysaskel.

Kuntien investoinnit avoimiin varhaiskasvatuspalveluihin ovat niin ikään viisasta palveluiden kehittämistä. Kun ne toimivat ja vastaavat perheiden tarpeisiin, muodostuvat ne oikeasti vaihtoehdoksi päiväkotien päivähoitopaikoille. Perheitä tulisi aiempaa aktiivisemmin tukea myös yksityisen kotihoitajien palkkaamiseen. Meillä on opiskelijoissa ja työttömissä valtava työvoimaresurssi, joidenka työnteon tarpeet eivät kohtaa perheiden hoitotarpeiden kanssa. Kunnat subventoivat tätä yksityistä hoitoa huomattavilla summilla, mutta järjestelmä on silti melko vähän käytetty. Tukijärjestelmää ja kotitalouden asemaa työantajana voisi modernisoida tältä osin monella tapaa.

Joustavammat perhevapaat

Kirjoitukseni Tampereen vihreiden blogissa perhevapaajärjestelmästä 19.12.2010

Tätä tekstiä kirjoittaessani pian 3-vuotias poikani on isänsä kanssa mummolassa ja minulla on viiltävä ikävä. Lisäksi samaiselle pojalleni kelpaa tällä hetkellä lähes kaikkiin arjen puuhiin vain isä, on sitten kyse syömisestä, pukemisesta tai nukuttamisesta. Meidän perheessä isä piti aikoinaan osan vanhempainvapaasta, jäi sitten hoitovapaalle ja viettää vuorotyönsä vuoksi paljon arkipäiviä kotona. Siksi pojan ja isän suhde on varsin läheinen. Totta tosiaan tämä isän ”kuninkuus” poikani elämässä harmittaa minua vietävästi, mutta ylpeänä nielen harmini ja iloitsen siitä, että pojallani on läsnä oleva isä jota rakastaa ja jolta saada rakkautta. Tämä ei ole itsestään selvää.

Aamulehti uutisoi hiljattain jutun ”Isät haluavat jäädä nyt kotiin”. Artikkelissa kerrottiin, että vanhempainpäivärahaa saaneiden isien määrä on kasvanut yli kolmanneksen viidentoista viime vuoden aikana. Yhä useampi isä käyttää etuuksia, mutta vapaalla ollaan edelleen melko lyhyt aika. Ylivoimaisesti suurin osa vanhempainpäivärahapäivistä korvataan edelleen äideille. Vuonna 2009 isien osuus kaikista korvatuista vanhempainpäivärahapäivistä oli vain 6,7 %. Voisikin siis sanoa, että 15 vuotta sitten isien vanhempainvapaalla oleminen oli täysin marginaalinen ilmiö, nyt se on ”vain” harvinainen ilmiö. Kun samanaikaisesti pienten lasten isät tekevät työntekijöistä tilastollisesti kaikkein pisintä työpäivää, näyttää lapsiperheiden asetelma edelleen varsin perinteiseltä; isät tuovat leivän pöytään, äidit hoitavat kodin ja lapset.

Olen omakohtaisesti kokenut sen äitiyden kipeän tunteen, kun en olekaan se perheen ”ykkönen”, mutta olen silti sitä mieltä, että isien vastuuta lasten ja kodin hoidosta tulee vahvistaa. Tasaisempi vastuu lasten ja kodin hoidosta lisää tutkitusti tyytyväisyyttä parisuhteeseen ja ylipäätään perhe-elämään. Tästä hyötyvät epäilemättä kaikki perheenjäsenet. Tasaisempi perhevapaiden jakaminen vanhempien kesken ehkäisee myös naisten syrjäytymistä työmarkkinoilta ja vahvistaa työelämän tasa-arvoa ja perhevapaista aiheutuvien kustannusten jakaantumista työnantajien kesken. Siksi kannatan lämpimästi Vihreiden tavoitetta jakaa nykyinen vanhempainvapaa ns. 5+5+5 –mallin mukaisesti. Tällöin äidille on kiintiöity oma viisi kuukautta, isälle oma viisi kuukautta ja yhden viiden kuukauden jakson voi pitää jompikumpi vanhempi. Perhevapaisiin liittyvän lainsäädännön muuttaminen tämän mallin mukaisesti olisi vahva yhteiskunnallinen viesti siitä, minkälainen perhekäsitys meillä vallitsee. Kyseinen malli ohjaisi ajattelutapaa siihen suuntaan, että lasten kanssa oleminen ja pienten lasten kotihoito on paitsi erittäin tärkeää, mutta myös sekä isille että äideille sopivaa ja suotavaa.

Lainsäädännön muutostyöt tapahtuvat hitaasti, mutta niin myös muutokset arjen käytännöissä. Äitiyteen ja isyyteen liittyvät myytit ja toimintamallit elävät lujassa. Niiltä ei voi välttyä kukaan vanhempi. Näiden myyttien ja toimintamallien horjuttaminen vaatii aktiivista työtä ja toisinaan myös kipeitä päätöksiä. Kaikkien äitien ei toki tarvitse sännätä nopeasti perhevapailta takaisin työelämään eikä kaikista isistä tarvitse muokata kodinhengettäriä. Tarvitsemme kuitenkin enemmän perheiden itsensä näköisiä ratkaisuja lastenhoitoon liittyen, jotka eivät ole riippuvaisia perinteisistä vanhemmuuden malleista. Väljempi liikkumavara niin isälle kuin äidille vanhemmuuden maailmassa on elämäänsä tyytyväisen vanhemman perusaineksia.

Anna-Kaisa Heinämäki
Kaupunginvaltuutettu