Väkivaltaisen radikalismin torjunta; toimivaltaa, tietoa ja vastuullisuutta

Syyriaan lähtevistä taistelijoista ja Ranskan tapahtumista antavat nyt erilaiset turvallisuusviranomaiset jatkuvasti lausuntoja. Samalla vaatimukset terrorismin tehokkaammaksi torjumiseksi kasvavat. Viranomaiset haluavat lisää toimivaltaa, resursseja ja tiedustelutietoa. Näin pitääkin olla. Terroriteot ovat väkivaltaisesti radikalisoituneen yksilön tai tahon äärikeino, jonka tehokas kitkeminen on yhteiskunnan turvallisuuden peruspilareita. Lainsäädännön kehittäminen on avainasemassa.

Lue lisää...

Turvallisuusviranomaisilla tulee olla ajantasaiset toimivaltuudet torjua terrorismia. Teknologinen kehitys on niin nopeaa, että se mikä toimi kymmenen vuotta sitten, ei riitä enää tänä päivänä. Kouluttautuminen terrorismirikoksen tekemistä varten on hiljattain hyväksytty eduskunnassa. Myös terrorismirikoksen rahoittamista koskevaa sääntelyä laajennettiin ja poliisille tuli oikeus saada rikostutkinnassa tietoja yhteisöiltä ja yhtymiltä matkustajaa ja kulkuneuvon henkilökuntaa koskevista rekistereistä. Hyvä näin.

Väkivaltaisen radikalismin torjuminen on kuitenkin laajemmin koko yhteiskunnan kysymys. Ilmiön ennalta ehkäisy on kestämättömällä pohjalla, jos se mielletään ja ulkoistetaan vain turvallisuusviranomaisten tehtäväksi. Median huomio keskittyy herkästi tähän niin sanottuun kovaan ja reaktiiviseen puoleen. Meillä toimii kuitenkin joka päivä erilaisissa sosiaali- ja terveysalan sekä kasvatus- ja opetusalan tehtävissä satojatuhansia ihmisiä, jotka ovat omassa roolissaan avainasemassa ennalta ehkäisemässä väkivaltaista radikalismia.

Jokainen työntekijä on omasta toimenkuvastaan käsin ensinnäkin vastuussa siitä, miten ihmiset tulevat kohdatuiksi. Kohdatessamme erilaisista taustoista tulevia ihmisiä, voimme valita, olemmeko rakentamassa avointa vuorovaikutusta vai luomassa ennakkoluuloja ja vastakkaisasettelua. Avainasemassa ovat mielestäni myös poliitikot. Yhteiskunnallinen ilmapiiri muotoutuu vallanpitäjistä ja heidän maailmankatsomuksestaan. Maahanmuuttokriittiselle oikeistopopulismille ei ole nyt mielestäni mitään saumaa. Kaikki hyvät tavoitteet vesittyvät, jos yhteiskunnallinen ilmapiiri eri väestöryhmien välillä kiristyy asioita vääristelemällä ja tarpeetonta vastakkaisasettelua lisäämällä.

Toiseksi, kyky tunnistaa väkivaltaiseen radikalismiin liittyviä puheita, eleitä, tunnusmerkkejä ja viestejä, tulisi kuulua mahdollisimman laajasti jokaisen vuorovaikutusammatissa toimivan henkilön ammattitaitoon. Viranomaisia ja muita työntekijöitä onkin koulutettu väkivaltaisen radikalismin tunnistamiseen ja on luotu hyviä yhteistyömalleja muun muassa maahanmuuttajajärjestöjen kanssa. Tätä työsarkaa on kuitenkin vielä paljon. Väkivaltaista radikalisoitumista voi esiintyä juuri siellä, missä sitä ei ymmärretä nähdä. Esimerkiksi koulusurmatapauksia tutkittaessa on todettu, että lähes jokaista tekoa on edeltänyt jonkun henkilön havainto tekijän muuttuneesta käytöksestä, mutta tätä ei ymmärretty kertoa eteenpäin tai ottaa riittävän tosissaan huomioon.

Liian herkästi väkivaltaisen radikalismin torjunnan keinot koetaan toisilleen vastakkaisiksi, jossa ilkeästi nimetty ”kukkahattutäti –osasto” puhuu maahanmuuttajien integraatiosta ja mielenterveyspalveluista ja toinen siipi kovista toimista, viranomaisten iskukyvystä, toimivaltuuksista ja turvallisuusresursseista. Nämä keinot eivät ole toisilleen vastakkaisia, vaan toisiaan tukevia, pureutuen ongelman eri vaiheisiin. Jos jompikumpi keinovalikoiman pää epäonnistuu, lisääntyy riski väkivaltaisten ääriliikkeiden toimintaan myös Suomessa.

Kiakkovierasjuhlien jälkipyykkiä

Tampereen kiakkovierasjuhlien jälkipyykki käy kuumana. Ensinnäkin on tärkeää muistaa käydä teemasta keskustelua kahdella tasolla. On tunnistettava konkreettinen mellakkatilanne ja sen jälkipuinti ja toisaalta näitä tapahtumia taustoittava yhteiskunnallinen keskustelu. Kun halutaan lähestyä tapahtumia analyyttisesti, tarvitaan kumpaakin.

Poliisille näyttää langenneen mittelöissä laajasti ymmärrystä, mutta erityisesti sosiaalisessa mediassa keskustellaan myös siitä, mikä oli poliisin suunnasta tarpeellista ja hyväksyttävää. Kiakkovierasjuhlien väkivaltainen mellakointi on esimerkki yksittäisestä tilanteesta, joka edellyttää viranomaisilta välitöntä toimintaa. Poliisi on merkittävää julkista valtaa käyttävä viranomainen, jolle on määritelty yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitotehtävät. Jos poliisi ei toimisi, ei poliisi täyttäisi tehtäväänsä. Joukkojenhallintatilanteet ovat suomalaisessa yhteiskunnassa onneksi vierasta ja se herättää ymmärrettävästi myös kriittistä keskustelua. Erilaisin astaloin varustautuneiden, väkivaltaan nojautuvien mellakoitsijoiden hillintä poliisille kuuluvana virkatehtävänä on kuitenkin toimintaa, jonka vaatimuksia ei ehkä ymmärrä ellei ole sen tyyppistä väkivaltaa työtehtävissään kohdannut. Harva on. Mikään ei ole niin vaikeaa, kun vastata väkivaltaan käyttämättä väkivaltaa. Siksi väkivaltaa vastaan on tarvittaessa viranomaisen voimakeinot, joiden käytölle on asetettu suhteellisuus- ja tarkoituksenmukaisuusvaatimukset.

Sananvapaus on yhteiskunnallisen demokratian kulmakivi. Sitä tulee vahvistaa ja edistää. Mielenosoitukset ovat merkki terveestä poliittisesta debatista. Tavanomaisten äänekkäiden tai hiljaisten, mutta joka tapauksessa rauhanomaisten ja laillisten mielenosoitusten ylle ei saa langeta kontrollin tai ”ongelmatapahtuman” leimaa. Sitten on tunnistettava kiakkovierasjuhlien kaltainen toiminta, joka ylittää räikeästi sallitut rajat. Tällöin viranomaisilla on oltava kykyä ja toimivaltaa vastata yleisen järjestyksen ja turvallisuuden vaatimuksiin.

Samanaikaisesti on osattava kysyä, miksi väkivaltainen radikalismi nostaa päätään? Väkivaltainen radikalisoituminen on syvää yhteiskunnallista tyytymättömyyttä. Taustalla on kokemus eriarvoisuudesta ja eristämisestä. Tätä taustaa vasten ymmärrän varsin hyvin voimakkaan kritiikin itsenäisyyspäivän juhlia kohtaan. Kun eläkeläinen hytisee ruokajonossa tai köyhyysrajan alapuolella oleva lapsiperhe joutuu säästämään lapsen kurahousuihin, on keskustelu Minna Parikan kenkien paljeteista presidentin kättelytilanteessa kuvottavaa. Ihmisillä on oltava kokemus siitä, että haluavat ja voivat toimia yhteiskunnan puolesta, ei yhteiskuntaa vastaan tai sen ulkopuolella. Tämän kokemuksen vahvistaminen on oltava poliittisen päätöksenteon punainen lanka.

Mielenosoittajat ilmoittivat olevansa muun muassa eriarvoistumisen ehkäisyn nimissä liikkeellä. Joukossa lienee ollut myös lukuisia maltillisia, mielipiteensä pohtineita henkilöitä. Mutta samalla on todettava, että kaikilla toimijoilla ei ole aina jaloa ideologiaa taustalla. Kokemukseni mukaan on aina olemassa joukko ihmisiä, joiden itseisarvo on sekasorron aiheuttaminen, ei mitään sen ylevämpää.

Lopuksi, on varottava tekemästä jyrkkiä kausaaliyhteyksiä mellakoiden ja jonkin poliittisen suuntauksen välille. Näitä räväköitä johtopäätöksiä suuntaan ja toiseen on nyt tehty. On olemassa äärivasemmistolaista ja äärioikeistolaista toimintaa, jota on kuitenkin äärimmäisen hankala sijoittaa selväpiirteisesti poliittiselle kartalle. Väkivaltaisen radikalismin ja poliittisen ideologian välinen yhteys voi olla siten hyvin löyhä tai olematon.

Kirjoitukseni väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisemisestä

Radikalisoitumista ehkäistään parhaiten paikallisessa arjessa

Tukholman lähiöissä kuohuu. Kun kansankodissa tapahtuu, tulevat nämä ilmiöt lähemmäksi myös suomalaisten arkea. Suhtaudun tähän sinänsä varsin ikävistä asioista kumpuavaan keskusteluun ilahtuneesti. Se luo mahdollisuuksia nostaa esiin suomalaiselle arkielämälle toistaiseksi varsin vieraan ilmiön. Suomessa osataan kyllä puhua maahanmuuttajien kotoutumisesta, asuinalueiden eriarvoistumisesta ja tuloerojen kasvusta. Sen sijaan konkreettinen kyky toimia väkivaltaisen radikalisoitumisen ehkäisemiseksi viranomaisten ja muiden keskeisten toimijoiden arjessa on vielä puutteellista. Tilanne on ymmärrettävä. Ongelmia ei ole juuri ollut. Hiljaisia signaaleja Ruotsin kaltaisesta kehityssuunnasta on kuitenkin löydettävissä. Suomessa on todettu olevan joitakin yksittäisiä toimijoita, jotka ovat käytöksellään osoittaneet valmiutta tai suuntautuneisuutta merkittäviin väkivallantekoihin.

Väkivaltainen radikalisoituminen kumpuaa yhteiskunnallisesta tyytymättömyydestä, ja eriarvoistumisesta, joka purkautuu yleistä järjestystä ja turvallisuutta vaarantavina väkivaltaisuuksina, äärimmillään terroritekoina osana kansainvälistä rikollisuutta. Kehityskulku lähtee liikkeelle arjen pienemmistä häiriöistä ja oirehdinnasta. Juuri tähän paikallistason lievään oirehditaan tulisi puuttua aiempaa systemaattisemmin. Paikallispoliisin toiminta on näissä tilanteissa ollut perinteisesti varsin reaktiivista. Kun jossain rähistään, mennään paikalle ja tehtävät suoritetaan kontrollin keinoin. Tämä on poliisitoiminnan ydintä ja näin tulee olla jatkossakin. Askeleita on poliisityön arjessa otettava kuitenkin myös suuntaan, jossa luottamuksen rakentaminen mahdollisesti radikalisoituvien erityisryhmien kanssa on operatiivisen toiminnan keskiössä. On osattava tunnistaa ilmiöitä yksittäisten ongelmien ja tehtävien takana.

Luottamusta ei rakenneta salassa tapahtuvan tiedustelun ja kontrollin keinoin. Luottamusta rakennetaan avoimessa vuorovaikutuksessa, jossa paikallisella viranomaisella on kasvot ja aito halu toimia paikallisten erityisryhmien kanssa. Näitä erityisryhmiä voivat olla esimerkiksi toisen tai kolmannen polven vakavasti oirehtiva maahanmuuttajanuoriso tai äärioikeistolainen ryhmittymä. Parhaimmassa tilanteessa syntyy yhteisöjen ja viranomaisten välille toimiva vuorovaikutus. Radikalisoitumisen tunnistamisen kannalta tärkeässä asemassa ovat poliisi, opettajat, sosiaaliviranomaiset ja kolmas sektori. Mitä järjestäytyneempiä ja globaalimpia viitteitä yhteisöjen väkivaltaisuuksiin liittyy, sitä enemmän korostuu eri ammattilaisten sivistyksen ja tietämyksen taso näistä ilmiöistä. On oltava ilmiöiden ja kulttuurien tuntemusta ja kyky luoda verkostoja tahoihin, jotka ovat perinteisesti olleet viranomaistoiminnan yksipuolisen kontrollin kohteena.

Väkivaltaiseen radikalisoitumiseen liittyvät kysymykset on nivottava monipuolisemmin osaksi poliisin, opettajien ja sosiaalityöntekijöiden perusopintoja. Arjen käytäntöjen lisäksi on toimintatavat saatava myös strategisiksi tavoitteiksi. Tähän suuntaan on otettu lupaavia askeleita. Sisäisen turvallisuuden ministeriryhmä on hyväksynyt viime vuonna väkivaltaisen ekstremismin vastaisen toimenpideohjelman. Teemaan liittyvä yhteistyöverkosto on aloittanut toimintansa. Resursseista päättävillä tahoilla on oltava ymmärrys siitä, kuinka tärkeästä ja konkreettisesta asiasta on nyt kyse. Meillä on vielä mahdollisuus toimia ennalta ehkäisevästi, tulipalojen sammuttamisen sijaan.

Anna-Kaisa Heinämäki
Ylikonstaapeli, YTM