Puheeni 9.luokkalaisille: Uuden äärellä olette etuoikeutettuja

Puheeni Juhannuskylän koulun 9.luokkalaisille koulujen päättäjäisviikolla

Hyvät yhdeksäsluokkalaiset,

Etappi koulupolun alusta nyt tähän pisteeseen on vuosissa melko lyhyt. Koko ihmiselämän mittakaavassa noin kymmenen vuotta on nimittäin vähän, mutta koko peruskoulun aikana on tapahtunut mahdottoman paljon olennaisia asioita. Kliseisesti voisi todetaa, että olette oppineet mm. lukemaan, laskemaan, puhumaan eri kieliä ja saaneet riittävää yleissivistystä muutoinkin. Tämä kaikki tuntuu varsin itsestään selvältä, ja tylsältäkin, mutta ei ole sitä. Maapallon väestöstä noin 800 miljoonaa ihmistä, eli n. 16 prosenttia on lukutaidottomia. Maailmassa on 11 maata, joissa yli 50 prosenttia on lukutaidottomia. 59 miljoonaa lasta elää ilman oikeutta koulunkäyntiin, joka on n. 9 prosenttia kaikista maailman kouluikäisistä.

Samanaikaisesti te kuljette eteenpäin tilanteessa, jossa esimerkiksi Tampereella jokaiselle peruskoulun päättäneelle nuorelle pystytään tarjoamaan jokin opiskelupaikka, jos vain itse haluaa paikan ottaa vastan. Teitä ei diktaattorimaisesti jaeta tyttöjen ja poikien uralle, köyhien tai rikkaiden perheiden oppilaisiin tai älykkäiden ja lahjattomien opintopolulle. Valinnan mahdollisuudet ovat oikeasti olemassa. Kansainvälisesti vertaillen teillä on poikkeuksellisen monipuoliset opit päässänne juuri nyt.

Lue lisää...

Vain runsas prosentti ikäluokastanne jää ilman peruskoulun päättötodistusta. Näistäkin runsas puolet hankkii sen tavalla tai toisella myöhemmin.  Säästöistä huolimatta, opetus on edelleen maailman huipputasoa. Yhteenvetona vähän tätimäisesti täytyykin tässä todeta, että vaikka kouluaamuja on ollut kaikenlaisia ja tulee olemaan, niin olette silti maailman mittakaavassa poikkeuksellisen etuoikeutettuja. Katson, että olette myös Suomen mittakaavassa etuoikeutettuja. Valinnanmahdollisuuksia valita ammattikoulujen linjoista tai eri lukioista on aivan eri tavalla kuin pienemmissä kaupungeissa saatika kylissä.

Fakta on kuitenkin se, että käytte koulujärjestelmää läpi nyt ajassa, jolloin koulutukseen kohdistuvat  muutokset ja säästöleikkaukset ovat poikkeuksellisen mullistavia. Jatkatte sitten lukioon tai ammattikouluun, tulette olemaan oppilaita, joiden kohdalla kokeillaan monia uusia opetusmenetelmiä ja opetussuunnitelmia ensimmäistä kertaa, tarkkaan euroja laskien. Vasta tulevaisuudessa tiedämme, ovatko nyt tehtävät päätökset ja valinnat kestäviä vai opetukselle ja sivistykselle vahingollisia.

Olin itse 9.luokalla vuonna 1994. Muistan erityisesti ysiluokan kevään hyvin. Äkkiseltään voisi ajatella, että paljon ei ole mikään juuri muuttunut. Silloinkin puhuttiin koulutuksesta taloudesta –  ja paljon. Silti, kaikki on muuttunut, erityisesti tavat viettää vapaa-aikaa ja kommunikoida toisten kanssa. Teillä on snabschat ja instagram, me emme käyttäneet edes nettiä. Kännyköitä oli vain harvalla. Minä sain ensimmäiseni ylioppilaslahjaksi. Voi olla, että mielikuvituksemme ei edes riitä siihen, minkälaisia puhelimia, sovelluksia ja sosiaalisen median kanavia 20 tai 40 vuoden päästä sen ajan ysiluokkkalaiset käyttävät.

Mutta olen samaan aikaan melko vakuuttunut, että syvimmät fiilikset eivät ole muuttuneet, eivätkä tule muuttumaan juuri mihinkään. Muistan, että päättäessäni ysiluokkaa, luokallani oli useita henkilöitä, joiden kanssa olin ollut samalla luokalla yhdeksän vuotta ja edessä oli tilanne, jossa ”me” hajoaisimme. Uskon, että tekin tiedätte luokkatovereistanne melko paljon vuosien varrelta. Samanlaista syvyyttä pidempiaikaisten luokkatovereiden kanssa ei ehkä enää tule. Kaikki ovat oppineet kuka on luokaltanne hyvä matematiikassa, kuviksessa tai kirjoittamisessa. Tiedätte hyvin, kuka on ujo ja vetäytyvä, kuka taas suuna päänä aina puhumassa ensimmäisenä. Tiedetään, kenen perheessä on ollut ehkä vaikeita ristiriitoja, ketä on ehkä kiusattu tai kuka on ollut kiusaaja. Toisten elämä on vain ollut helpompi kuin toisten, ettekä ole aina voineet siihen itse vaikuttaa. Monelle peruskoulusta pääsy on myös uuden alku ja aito mahdollisuus aloittaa puhtaalta pöydältä. Antakaa tämä mahdollisuus itsellenne ja toisille ja miettikää omia vahvuuksianne ilman, että yritätte laittaa itseänne mihinkään muottiin tai turhiin odotuksiin.

Katsaus omiin päiväkirjaani juuri ysiluokan keväältä ja lukion alusta kuvaa hyvin niitä ajatuksia mitä teidän tilanteessa varmasti moni käy läpi. Teksteistä näkyy, että olo on ollut haikea, pelokas, epävarma, mutta myös innokas ja utelias. Poimin sivuilta teille esimerkkinä muutamia kohtia:

23.5.1994: Jos äiti saisi tietää munviikonlopusta, niin se hyppisi seinille. Se ei vois ymmärtää ja kyllä mää sitäkin ymmärrän. Mulle tulee haikeee olo, vaikka lähes kaikki kyllä tulee Clasuun, mutta itken ehkä silti kevätjuhlissa. Mää en ymmärrä, että kesä tulee, en todellakaan. Mikä musta tulee isona? No, psykiatri, lehtikirjoittaja tai joku sellainen toimittaja.

Ei tullut psykiatria tai toimittajaa. Opiskelin ensin poliisiksi ja sitten myös yliopistossa yhteiskunta- ja hallintotieteitä. Sekä poliisin että nykyisessä apulaispormestarin työssä tarvitaan kuitenkin sekä psykiatrin ja toimittajan taitoja eli kykyä tulla ihmisten kanssa toimeen ja ilmaista itseään. Neuvona sanoisinkin, että kun mietitte mahdollisia ammattihaaveita, miettikää vahvuuksianne. Oletteko tarkka, näppärä, hyvä huolehtimaan tai hoitamaan, taiteellisesti lahjakas tai jotain muuta? Olen esimerkiksi aina tietänyt itsestäni, että yksikään talo ei pysyisi kasassa minun rakentamana, mutta pidän ihmisten kanssa työskentelystä ja se on mulle helppoa.

Olen aina ollut taipuvainen jännittämään ja juuri teidän elämäntilanteessa se saattaa korostua. Päiväkirjoistani löytyy merkintöjä mm. seuraavasti:

30.5.1994: Tämän kevään aikana on ollut paljon asioita ja tilanteita, joissa on  täytynyt esiintyä ja voittaa pelkojaan. Vähän aikaa olikin olo, että nyt mähajoan, mutta se olo meni nopeasti ohi. Välillä vähän kesä on pelottanut, mutta kyllä mä selviän. Nyt kun peruskoulu loppuu, on haikea olo, mutta moni henkilö tulee kyllä samaan lukioon Clasuun jatkamaan ja niin montaa tyyppiä varmasti vielä tapaan, että ei kande surra.

17.8.1994 lukion alettua olen kirjoittanut: Koulua eli lukiota olen käynyt 3 päivää. Miltä tuntuu? No takaisin yläasteelle en menisi. Mutta kyllä pelottaa, tunnustan. Huomenna perjantaina on fysiikan kaksoistunti, mutta minä pärjään, eikö?

Välillä olen ollut selvästi stressaantunut. 31.8.1994 olen kirjoittanut: Lukiossaa ei voi elää kuukautta paria kerrallaan, ei voi odottaa, että tulee kesä. On elettävä viikko, melkein päivä kerrallaan. Mulle jokainen päivä on haaste. Perjantaina on luokkabileet, mua ressaa, että mulla on viikonloppuna jotain sitovaa menoa. Mun viikonloppujen pitäisi olla vaan.

12.9.1994: Mä voisin taas kertoa tuhat hienoa, kaksituhatta vittumaista ja kolmetuhatta siltä väliltä olevaa asiaa. Viikonloppuna olisi bileet, ehkä menen, ehkä en. Fysiikka ollut välillä aika karseeta puuhaa. Maantieto samoin. En ole ikinä ollut näin luottavainen, mutta samalla niin epäilevä. En ole ikinä elänyt tällä tavalla, mutta silti olen elänyt aiemminkin hyvää elämää. Kaikki menee hyvin, eikö?

Sivuilta myös näkyy, että parin kuukauden päästä alkoi jo helpottamaan:

3.11.1994:Tää viikko on mennyt jotenkin mahdottoman nopeasti. Mä olen nauttinut kouluissa joillakin tunneilla. Mää olen nauranut tunneilla, historian tunnilla on ollut ihanaa. Tietenkin jotkut jutut on ihan perseestä, mutta silti osittain ihanaa, saa, voi ja haluaa hymyillä.

Toisaalta iso paini itsensä kanssa jatkuu sivulta toiselle. Olen kirjoittanut silloisesta poikaystävästäni ja itsestäni mm. seuraavaa 13.11.21994: Mää katson kun se ruokkii lintuja, virne kasvoillaan, sen verkkarit lököttää ja se on ihan hassun näköinen. Sen päällä on kuin kyltti, että mää oon tällainen, hyväksykää tai älkää. Mulla on kanssa sellainen kyltti, siinä lukee kans, että hyväksykää mut. Mut voisinko mää ensin hyväksyä edes itse itseni?

Ulospäin olin varmaan luokkayhteisössäni se sosiaalinen ja itsevarman oloinen tyyppi, mutta päiväkirja paljastaa ja muistuttaa monista ajatuksista. Olenkin oppinut, että usein toisten elämä näyttääkin aina vähän paremmalta ja hienommalta, mutta kun lähemmin katsoo, kaikki ollaan aika samassa veneessä.

Eli lopuksi. Antakaa kaikkien fiilisten tulla ja mennä. Olkaa oma itsenne. Mitä tahansa ajattelettekin, että ole ajatustenne kanssa varmasti ainoita. Vaikka opintopaikkanne ei olisi mieluinen, menkää sinne mihin pääsette, ehditte kyllä vielä löytää mieluisan paikan. Ja nyt ihan ensimmäisenä, nauttikaa kesästä!