Itsemurhat jäävät henkirikosten varjoon

Itsemurhat jäävät henkirikosten varjoon – mielipidekirjoitus Aamulehdessä 9.1.2011

”Mies tappoi miehen”, ”Nainen surmattiin”, ”Äiti ja lapsi henkirikoksen uhreina”. Nämä varsin tutuilta kuulostavat sanomalehtien otsikot ilmentävät väkivallan tavanomaisuutta arjessamme. Lehtien otsikoissa harvemmin kuitenkaan revitellään sillä tosiasialla, että itsemurhia tapahtuu Suomessa noin yhdeksän kertaa enemmän kuin henkirikoksia. Vähäiseen uutisointiin liittyy vahvasti viranomaisten salassapitosäännökset. Totuus on myös, että itsensä tappanut henkilö ei ole samalla tavoin myyvä uutinen. Itsemurhien kansainvälisesti vertaillen korkea määrä Suomessa on kuitenkin selvyys, jota ei voida sivuuttaa julkisessa keskustelussa ja päätöksenteossa.

Itsemurhien määrä oli korkeimmillaan vuonna 1990, jolloin 1500 suomalaista surmasi itsensä. Tämän jälkeen määrä on tasaisesti laskenut. 1980-luvun lopulla alkanut itsemurhien ehkäisyhanke on osaltaan vaikuttanut suotuisaan kehitykseen.  Tästä huolimatta itsemurhia tehdään vuosittain noin 1000. Ne ovat Suomessa merkittävä työikäisen väestön kuolinsyy. Vuosittain menetetään ainakin 20 000 odotettavissa olevaa työikäisen väestön elinvuotta ja taloudelliset menetykset ovat useita satoja miljoonia euroja. Myös inhimilliset kärsimykset ovat mittavia. Tuhat itsemurhaa koskettaa valtavaa määrä läheisiä. Omaisten tuntema syyllisyys ja tuska seuraa mukana vuosikymmeniä.

Itsemurhien ja väkivaltarikosten taustalta löytyy samanlaisia piirteitä. Merkittävä osa henkirikoksen tekijöistä tappaa myös itsensä tai yrittää sitä. Kumpaankin tekoon liittyy korkean uusimisriskin todennäköisyys. Vakavaan väkivaltaan syyllistynyt, syyllistyy siihen todennäköisesti myös myöhemmin. Toteutunut itsemurhayritys on vastaavasti merkki kohonneesta itsemurhan riskistä tulevaisuudessa. Kummankin teon tyypillisenä tekijänä on suomalainen, työväestöön kuuluva, runsaasti alkoholia kuluttava mieshenkilö. Näiden tekojen yhteys on havaittavissa myös tekojen määrällistä kehitystä tarkastelemalla. Itsemurhien ja väkivaltaan kuolleiden suhteellisten määrien kehityksessä ei viime vuosikymmeninä ole ollut juurikaan eroa. Henkirikollisuuden tason muutokset ovat seuranneet itsemurhien määrän muutoksia muutaman vuoden viiveellä.

Tekojen taustalla voidaankin nähdä hyvin samanlaisia tekijöitä. Tällöin myös niiden vähentämiseen voidaan vaikuttaa osittain samoilla toimenpiteillä. Tällaisia keinoja ovat muun muassa mielenterveyspalveluiden saatavuus, masennusoireiden tehokas hoitaminen ja tunnistaminen sekä päihteiden käytön hillitseminen. Kansainväliset tulokset osoittavat, että myös tekotapojen vaikeuttaminen auttavat spontaanisti tehtyjen itsemurhien määrän vähentämisessä. Tällaisia ovat muun muassa vaarallisten välineiden, aineiden ja ampuma-aseiden saatavuuden rajoittaminen. Samat ns. tilannepreventiiviset toimenpiteet pätevät myös henkirikoksiin.

Suomen sisäisen turvallisuuden ohjelman merkittävänä painopisteenä on väkivallan vähentäminen. Tavoite on kansalaisten arjen turvallisuudelle tärkeä ja aiheellinen. Väkivallan vähentämiseen liittyviä toimia ei voida kuitenkaan tarkastella erikseen tunnistamatta yhteyksiä kansanterveydellisiin toimiin. Vahva yhteys sairauksien ja tapaturmien sekä rikosten ja itsemurhien ehkäisyn välillä on tunnistettava yhä paremmin ja määrärahoja on suunnattava näiden asioiden tiedolliseen ja toiminnalliseen yhdistämiseen.

Anna-Kaisa Heinämäki

Ylikonstaapeli

Kaupunginvaltuutettu (vihr.)

Joustavammat perhevapaat

Kirjoitukseni Tampereen vihreiden blogissa perhevapaajärjestelmästä 19.12.2010

Tätä tekstiä kirjoittaessani pian 3-vuotias poikani on isänsä kanssa mummolassa ja minulla on viiltävä ikävä. Lisäksi samaiselle pojalleni kelpaa tällä hetkellä lähes kaikkiin arjen puuhiin vain isä, on sitten kyse syömisestä, pukemisesta tai nukuttamisesta. Meidän perheessä isä piti aikoinaan osan vanhempainvapaasta, jäi sitten hoitovapaalle ja viettää vuorotyönsä vuoksi paljon arkipäiviä kotona. Siksi pojan ja isän suhde on varsin läheinen. Totta tosiaan tämä isän ”kuninkuus” poikani elämässä harmittaa minua vietävästi, mutta ylpeänä nielen harmini ja iloitsen siitä, että pojallani on läsnä oleva isä jota rakastaa ja jolta saada rakkautta. Tämä ei ole itsestään selvää.

Aamulehti uutisoi hiljattain jutun ”Isät haluavat jäädä nyt kotiin”. Artikkelissa kerrottiin, että vanhempainpäivärahaa saaneiden isien määrä on kasvanut yli kolmanneksen viidentoista viime vuoden aikana. Yhä useampi isä käyttää etuuksia, mutta vapaalla ollaan edelleen melko lyhyt aika. Ylivoimaisesti suurin osa vanhempainpäivärahapäivistä korvataan edelleen äideille. Vuonna 2009 isien osuus kaikista korvatuista vanhempainpäivärahapäivistä oli vain 6,7 %. Voisikin siis sanoa, että 15 vuotta sitten isien vanhempainvapaalla oleminen oli täysin marginaalinen ilmiö, nyt se on ”vain” harvinainen ilmiö. Kun samanaikaisesti pienten lasten isät tekevät työntekijöistä tilastollisesti kaikkein pisintä työpäivää, näyttää lapsiperheiden asetelma edelleen varsin perinteiseltä; isät tuovat leivän pöytään, äidit hoitavat kodin ja lapset.

Olen omakohtaisesti kokenut sen äitiyden kipeän tunteen, kun en olekaan se perheen ”ykkönen”, mutta olen silti sitä mieltä, että isien vastuuta lasten ja kodin hoidosta tulee vahvistaa. Tasaisempi vastuu lasten ja kodin hoidosta lisää tutkitusti tyytyväisyyttä parisuhteeseen ja ylipäätään perhe-elämään. Tästä hyötyvät epäilemättä kaikki perheenjäsenet. Tasaisempi perhevapaiden jakaminen vanhempien kesken ehkäisee myös naisten syrjäytymistä työmarkkinoilta ja vahvistaa työelämän tasa-arvoa ja perhevapaista aiheutuvien kustannusten jakaantumista työnantajien kesken. Siksi kannatan lämpimästi Vihreiden tavoitetta jakaa nykyinen vanhempainvapaa ns. 5+5+5 –mallin mukaisesti. Tällöin äidille on kiintiöity oma viisi kuukautta, isälle oma viisi kuukautta ja yhden viiden kuukauden jakson voi pitää jompikumpi vanhempi. Perhevapaisiin liittyvän lainsäädännön muuttaminen tämän mallin mukaisesti olisi vahva yhteiskunnallinen viesti siitä, minkälainen perhekäsitys meillä vallitsee. Kyseinen malli ohjaisi ajattelutapaa siihen suuntaan, että lasten kanssa oleminen ja pienten lasten kotihoito on paitsi erittäin tärkeää, mutta myös sekä isille että äideille sopivaa ja suotavaa.

Lainsäädännön muutostyöt tapahtuvat hitaasti, mutta niin myös muutokset arjen käytännöissä. Äitiyteen ja isyyteen liittyvät myytit ja toimintamallit elävät lujassa. Niiltä ei voi välttyä kukaan vanhempi. Näiden myyttien ja toimintamallien horjuttaminen vaatii aktiivista työtä ja toisinaan myös kipeitä päätöksiä. Kaikkien äitien ei toki tarvitse sännätä nopeasti perhevapailta takaisin työelämään eikä kaikista isistä tarvitse muokata kodinhengettäriä. Tarvitsemme kuitenkin enemmän perheiden itsensä näköisiä ratkaisuja lastenhoitoon liittyen, jotka eivät ole riippuvaisia perinteisistä vanhemmuuden malleista. Väljempi liikkumavara niin isälle kuin äidille vanhemmuuden maailmassa on elämäänsä tyytyväisen vanhemman perusaineksia.

Anna-Kaisa Heinämäki
Kaupunginvaltuutettu

Mielipidekirjoitukseni viharikollisuuden tilastoinnista Tamperelaisessa 27.11.2010

http://www.tamperelainen.fi/Keskustelut/Lukijalta/Viharikollisuuden-tilastointia-kehitettava

Tamperelaisen pääkirjoitus (20.11. 2010) osui varsin ajankohtaiseen aiheeseen käsitellessään viharikosten määrän kasvua ja tilastointikäytäntöjä. Aiempaa kriittisempi maahanmuuttokeskustelu, mutta myös muun muassa seksuaalivähemmistöjen oikeuksiin liittyvät uutiset tekevät viharikosten seurannasta erityisen kiinnostavan.
Ilmassa on viitteitä siitä, että eri vähemmistöryhmien väliset sekä ns. valtaväestön ja vähemmistöryhmien väliset konfliktit tulevat lisääntymään. Tosiasiassa pelkästään poliisin rikostilastojen perusteella luotettavaa arviota niiden määrästä on kuitenkin äärimmäisen hankala tehdä, koska viharikosten tilastointiin ja tilastojen tulkintaan liittyy ongelmia ja puutteita.
Suomessa ei ole olemassa erillistä rikosnimikettä nimeltä viharikos. Sen sijaan rikoslain 6 luvun 5 §:n perusteella rikoksesta voidaan antaa kovempi rangaistus, jos se on kohdistettu kansalliseen, rodulliseen, etniseen tai muuhun sellaiseen kansanryhmään kuuluvaan henkilöön tämän ryhmään kuulumisen perusteella. Motiivina voi olla myös kohdehenkilön uskonnollinen tausta, seksuaalinen suuntautuminen tai vammaisuus. Käytännössä tätä koventamisperustetta käytetään kuitenkin oikeuskäytännössämme hyvin harvoin.
Poliisi tilastoi viharikoksia operatiivisessa päivittäistyössään vain, jos tekoa epäillään rasistiseksi. Muiden viharikosten osalta tätä tilastointimahdollisuutta ei ole käytössä. Viharikokset tulevat myös harvoin poliisin tietoon eli ne ovat tyypillistä piilorikollisuutta. Jos tieto viranomaisille tulee, on tilanne usein hyvin tulkinnanvarainen.
Esimerkiksi maahanmuuttajataustaisen henkilön liikeyrityksen ikkuna on rikottu keskellä yötä, eikä tekijästä ole tietoa. Onko teko tällöin summittaisesti tehty vahingonteko vai harkitusti rasistisin motiivein toteutettu rikos maahanmuuttajaa kohtaan? Nämä alun perin motiiviltaan epäselvät rikokset ovat usein hankalasti selvitettävissä, jos tekijää ei saada kiinni.
Käytännössä myös valtakunnalliset alueelliset erot vaikuttavat jonkin verran siihen, minkälaiset kirjaamiskäytännöt poliisilla on ja miten viharikokset päivittäistyössä tunnistetaan.
Päätoimittaja kysyy kirjoituksessaan, tulisiko poliisilla olla käytettävissä rikosten tilastointiin kokonaan uusi viharikokset-luokka. Tähän suuntaan tilastointia tulee kehittää. Tilastointimahdollisuuksien paraneminen ei poistaisi kaikkia käytännön haasteita, mutta edesauttaisi tarkoituksenmukaisemman tiedon tuottamista. Myös viharikosten tunnistamiseen tulee kiinnittää enemmän huomiota.
Poliisin rikostilastot ovat tietoja, joita seurataan ja niihin myös usein luotetaan. Siksi niiden tulee aiempaa kattavammin vastata yhteiskunnallisiin ja aikamme ilmiöiden tarpeisiin.
Poliisi tarvitsee rikostietojärjestelmäänsä nykyistä paremmat tilastointikäytännöt, jotka sisältävät tilastointimahdollisuuden ja nopean tiedonhaun viharikoksista. Tämä mahdollistaisi viharikosten nostamisen seikkaperäisemmin ja luotettavammin yleiseen keskusteluun.
Tällöin olisi myös parempi mahdollisuus seurata, miten tuomioistuimissa käytetään ns. vihamotiivia rangaistuksen koventamisperusteena suhteessa poliisin tietoon tulleisiin rikosepäilyihin. Samalla mahdollistuisi myös yleisen asenneilmapiirin systemaattisempi seuraaminen ja erilaisten viharikollisuuteen liittyvien trendien tunnistaminen ja vertailu niin paikallisella kuin valtakunnallisella tasolla.
Anna-Kaisa Heinämäki
ylikonstaapeli kaupunginvaltuutettu (vihr.)

Alkoholin mainoskielto on perusteltu

Vastineeni Aamulehdessä 25.11.2010

Panimo- ja virvoitusjuomateollisuusliiton toimitusjohtaja Elina Ussa kirjoitti Aamulehdessä (20.11.2010), että alkoholimainonnan kieltäminen tai nykyistä tiukempi rajaaminen ei ratkaise suomalaisten lasten ja nuorten runsaaseen juomiseen liittyviä ongelmia. Ymmärrän osittain Ussan esittämät perustelut ja yhdyn Ussan näkemyksiin siinä, että vanhempien esimerkki, alkoholijuomien saatavuuden rajoittaminen ja nuorten mielekkäät vapaa-ajanviettomahdollisuudet ovat ensisijaisia keinoja lasten ja nuorten alkoholin käytön rajoittamisessa.

En voi kuitenkaan hyväksyä sitä, ettemme ota käyttöön kaikkia niitä mahdollisia keinoja, joita lasten ja nuorten alkoholin käytön rajoittamiseen olisi käytettävissä. Alkoholimainonta ei ole lasten ja nuorten juomatapojen pääsyy, mutta se voi edesauttaa haitallisten juomatapojen syntymistä. Tämän vuoksi erityisesti alkoholin markkinointiin liittyvä mielikuvamainonta tulisi kieltää.  Tutkimukset osoittavat visuaalisen mielikuvamainonnan kannustavan lapsia ja nuoria alkoholin käyttöön. Näissä mainoksissa alkoholi liitetään usein yhdessäoloon, hauskanpitoon ja sosiaaliseen arvostukseen. Alkoholimainonta on muiden tekijöiden joukossa yksi tekijä siihen, että juomakulttuurimme pysyy sallivana ja runsasta juomista ihannoivana.   Suomalaisen nuoren sanotaan tuntevan enemmän olutmerkkejä kuin Suomen historian presidenttejä.

Jos lasten ja nuorten hyvinvointi ei ole riittävä peruste tehdä muutoksia lainsäädäntöömme, niin mikä sitten? On surullista, että taloudelliset intressit ajavat terveydellisten, sosiaalisten ja inhimillisten arvojen ohitse. Alkoholin käyttöön liittyvät haitat maksetaan myöhemmin joka tapauksessa monikertaisina takaisin.

Anna-Kaisa Heinämäki

Ylikonstaapeli

Kaupunginvaltuutettu (vihr.)

Kirjoitukseni Vihreä lanka -lehdessä 8.10.2010

Mitä haluamme poliisilta? 

Poliisin toiminta on jatkuvan keskustelun ja tarkkailun kohteena. Hyvä niin. Poliisitoiminnan luotettavuus on yksi perustoista, joille kansalaisten turvallisuus ja turvallisuudentunne ovat rakentuneet. Poliisin työtä kuvaavien tosielämäsarjojen mukana turvallisuuskysymykset ovat tunkeutuneet aivan uudella tapaa kansalaisten olohuoneisiin ja työpaikan kahvipöytäkeskusteluihin. Samalla mielikuviin poliisin päivittäisestä työstä on tullut realismia.

 

Valtaosa poliisin toiminnasta on lopulta hyvin palveluluonteista ja kansalaisten tarpeista lähtevää. Kun kansalainen joutuu puukotuksen tai raiskauksen uhriksi, on paikalle saatava kohtuullisessa määräajassa, ammattitaidolla ja riittävillä toimivaltuuksilla varustettu viranomainen. On kaikkien etu, että on olemassa ammattiryhmä, joka poimii rattijuoppoja tienreunaan ja toimii tiedonvälittäjänä lastensuojelu- ja mielenterveysasioissa.

 

Nykyisin suomalaisten turvallisuuteen kuuluu myös globaali taso, eli ympäristön, talouden ja terveyden kriisit vaikuttavat suoraviivaisesti ihmisten elämään. Käsitys turvallisuudesta on laajentunut samaan aikaan, kun ihmisten turvallisuudentunne on heikentynyt. Poliisin resurssit ovat niukat, mutta odotukset poliisipalvelua kohtaan ovat Suomessa kovat. Paikallispoliisikin joutuu olemaan aivan uudella tapaa tietoinen laajoista turvallisuuteen vaikuttavista ilmiöistä, kuten kansainvälisestä rikollisuudesta, teknologiarikoksista ja terrorismista. Lisäksi poliisin odotetaan jakavan oppilaitoksissa, työpaikoilla ja yleisötapahtumissa yhä enemmän tietoa rikosten ennalta ehkäisemisestä.

Suomessa on poliiseja kansainvälisesti vertaillen vähän, noin yksi poliisi 680 asukasta kohden. Toisin kuin useimmissa muissa EU-maissa, poliisivirkojen määrä on laskenut Suomessa 2000-luvulla. Ruotsissa virat ovat samaan aikaan lisääntyneet, ja siellä on tavoittena kasvattaa niiden määrää vielä kymmenellä prosentilla. Norjassa pyrkimys on samansuuntainen.

Suomen poliisin resurssinäkymät eivät ole tällä hetkellä erityisen valoisat. Poliittisilla päätöksillä ratkaistaan paitsi poliisin kyky palvella kansalaisia myös se, minkä roolin poliisi voi ottaa ajan vaatimuksiin vastaajana. Oleellinen kysymys ei ole pelkästään, selviääkö poliisi perustehtävistään.  Samalla on kysyttävä, rajataanko poliisin rooli jatkossa perinteisen, yleisen järjestyksen ja turvallisuuden ylläpitäjän sekä rikostutkijan rooliin vai laajeneeko poliisi toimimaan yhä laveammin kokonaisvaltaisen turvallisuuden hallinnan tehtävissä.